Näkökulma: Sauli Niinistön ja Juha Sipilän arvot

Päivitetty 15.6.2017, Julkaistu 15.6.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Presidentti Sauli Niinistö, PM Juha Sipilä, VVM Petteri Orpo ja pahoinpitelystä, varkaudesta ja rattijuoppoudesta tuomittu Jan Vapaavuori ovat korostaneet parempia arvojaan. Heidän arvonsa ovat muka paremmat kuin Jussi Halla-ahon tai perussuomalaisten arvot (koti, kristinusko ja isänmaa). Lisäksi presidentti on arvostellut Halla-ahon käytöstapoja.

Samaan aikaan juristi Sauli Niinistö yhä tuomitsee Halla-ahon yli 10 vuotta vanhoista nettikirjoituksista. Oikeusvaltiossa rikos/rike on sovitettu yhteiskuntaa kohtaan, kun tuomio on suoritettu. Presidentti on asettanut tämän tärkeän periaatteen kyseenalaiseksi. Syrjäytymisen takia mokannut nuori ei ilmeisesti enää saa uutta mahdollisuutta kärsittyään rangaistuksen. Kaikista teoista Niinistö antaa elinkautisen, ei sitä suomalaista vaan amerikkalaisen.

Entäs presidentin ja pääministerin arvot. He ovat jo jonkin aikaa olleet tietoisia siitä, että perussuomalaisten vanha vain soinilaisista koostuva puoluehallitus yritti juntata Sampo Terhon PJ:ksi vaalivilpillä ja petoksella. Sen täytyy olla heidän arvojensa mukaista toimintaa, koska mitään ei olla kuultu.

Puoluedemokratian häpäisy on siis Niinistön ja Sipilän arvojen mukaista. Heitä ei haittaa edes se, että puoluehallitus de facto yritti juntata venäläisissä vaaleissa viisi ministeriä hallitukseen. Jos Terho olisi voittanut, olisi Suomi matkalla kohti edustuksellisen demokratian kriisiä. Teot puhuvat enemmän kuin sanat; edustuksellinen demokratia ei merkitse näille herroille mitään. Niinistöä on jo alettu verrata Kekkoseen. Ei savua ilman tulta, ja yhtäläisyyksiä on.

Presidentti ja PM tietävät, että n. 80 hylätystä jäsenhakemuksesta yli 90% oli Jussi Halla-ahon kannattajilta ja yht. vajaat 10% Leena Meren ja Veera Ruohon kannattajilta. Yhtäkään Sampo Terhon kannattajan hakemusta ei hylätty. Tämä todistaa vaalivilpin tilastotiedettä ymmärtäville.

Suurempi vilppi tapahtui siinä, että puoluesihteeri Slunga-Poutsalon mukaan ”paljon” ajoissa lähetettyjä hakemuksia jätettiin tahallaan käsittelemättä (HS). 4.4. Aamulehdessä Slunga-Poutsalon viesti oli, että vielä ehtii hakea ja mukaan valitsemaan Soinille seuraajaa. Haluan korostaa, että nykyisen tiedon valossa olen siinä käsityksessä, että Riikka teki mitä Soini käski tekemään. Tutkinta on kesken.

Helsingin PJ-paneelissa Jussi Halla-aho lupasi käydä hakemussotkun läpi, jos tulee valituksi. Se oli YLE:n pääuutisia. YLE uutiset:

"Jäsenhakemukset läpivalaistaan

Kaikilla puolueen jäsenillä on äänioikeus puheenjohtajavaalissa. Puheenjohtajavaalissa kysymyksiä on herättänyt se, ettei kaikkia jäsenhakemuksia ehditty käsitellä takarajaan mennessä. Tämän on epäilty vääristävän vaalitulosta.

Kaikki ehdokkaat lupasivat, että mikäli heistä tulee puheenjohtaja, tilanne ja puolueelle keväällä jätetyt jäsenhakemukset läpivalaistaan."

Tämä aiheutti puoluehallituksessa paniikin, ja jäsenhakemuksia läheteltiin käsiteltäväksi tai tuhottavaksi pitkin Suomea täysin vastoin sääntöjä. Vantaan PS PJ on yksin käsitellyt puolueen jäsenhakemuksia.

Jo todistamani vilpin lisäksi siis ”paljon” jäsenhakemuksia jätettiin käsittelemättä tahallaan. Tuskin näiden hakemusten joukosta löytyy yhtään enempää Terhon kannattajilta eli nolla. Oletettavaa on, että yli 90% hakijoista kannattaa Halla-ahoa. Ainoa kysymys vailla vastausta on, paljonko on ”paljon”. Se vastaus taas on Riikka Slunga-Poutsalolla, joka sen kertoessaan osoittaa toimineensa Soinin käskystä.

Nämä tiedot ovat siis Kekko… anteeksi Niinistön ja Sipilän hallussa, mutta he eivät tee mitään, päättihän Kekkonen ministerit ja näköjään myös Niinistö.

Perussuomalaisten puoluehallituksessa istuivat ministerit Soini, Niinistö ja Terho, joista viimeinen ei edes jäävännyt itseään.

Presidentti, pääministeri ja valtiovarainministeri ovat toistaneet sanaa arvot niin monta kertaa, että Iltalehti teki asiasta vitsin Päivärinta suorana ohjelmaan. Arvot osoitetaan teoilla. En löydä mitään moitittavaa Jussi Halla-ahon arvoista, joiden mukaan hän toimii ja halusi vilpittömästi yhtenäisen puolueen hallitukseen.

Jokainen punnitkoon tykönänsä presidentin ja pääministerin arvot ei sanojen, vaan heidän tekojensa pohjalta. Timo Soinin arvoja ei tarvitse paljoa punnita.

 

Gozopoulos Sittiäinen

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/