Kolumni: Suomi on kovertanut vapauden ontoksi
Vapaus on termi joka ei kaipaa selittelyä tai perehdyttämistä. Sitä joko on tai ei ole. Siitäkin huolimatta, että me olemme sitä kautta aikain rajoittaneet käytännöllisiksi ja suojeleviksi näkemiemme sääntöjen kautta, käsitys vapaudesta on yhä sama.
Oy Suomi Ab markkinoi itseään yhä vapauden ja turvallisuuden mallimaana, vaikka molemmat ovat nykyään vain kauniita muistoja niiltä ajoilta, kun tässäkin maassa vielä asui järjen henki. Erityisesti vapaus on hiljattain kokenut kovia. Meille markkinoitu ”vapaus” on vain ontto kuori siitä upeasta ideaalista, jonka esimerkiksi Eugen Schauman on sanoittanut seuraavasti:
” Vapaus on itse oma päämääränsä. Tietyin ja varsin pienin rajoituksin se on jokaisen ihmisen luovuttamaton etuoikeus, jota ei mikään ulkonainen mahti voi häneltä riistää. Ihmisellä ei ole oikeutta luopua siitä omalta osaltaan, vielä vähemmän lastensa puolesta. Vapaus on itsekunnioituksen perusta, ja ilman sitä suuri oppi ihmisen siveellisestä vastuusta olisi pelkkää valhetta ja petosta. Vapaus on pyhä asia ja vapaudenrakkaus sydämeemme syvään juurtunut luonnonvietti.”
Vuoden 2017 ”vapaudesta” puuttuu lähestulkoon kaikki muu, paitsi se kiiltävä ulkokuori jonka avulla johtajamme pitävät yhteiskuntamme erinomaisuuden illuusiota yllä. Jo pelkkä sana, ”vapaus”, kutkuttaa ihmisen sisimmässä jotakin sellaista osaa, johon ei mikään muu asia yletä.
Meidän vapautemme on ”paremman väen”, poliitikkojen, oikeuslaitoksen ja median toimesta pilkottu pieniin paloihin ja tuhottu tai annettu pois. Jos palaamme vielä hetkeksi Schaumaniin, 16.6.1904 hän teki parhaaksi katsomansa ratkaisun ja ampui vapauttamme riistäneen kenraalikuvernööri Bobrikovin. ”Kovat ajat vaativat kovia otteita”… Toinen sortokausi seurasi muutamaa vuotta myöhemmin ja sen katsotaan päättyneen vasta maamme itsenäistymiseen pari päivää vaille sata vuotta sitten. Silloiset sortokaudet muistuttavat melkoisen paljon tätä päivää. Silloin venäläistettiin, nyt ”eurooppalaistutaan” ja muututaan ”monikulttuuriseksi”. Silloin päätöksenteko siirrettiin Venäjän valtiollisiin päätäntäelimin, nyt se on siirretty Brysseliin, yhtä lailla vieraiden ja vihamielisten käsiin. Silloin annettiin venäläisille kansalaisoikeudet myös suomessa, nyt sama tehdään ”pakolaisille” ja muille, yhtä lailla vieraille ja vihamielisille. Kaava on pelottavan tuttu ja kaikki tämä kohdistuu suoraan meidän vapauteemme kansakuntana ja yksittäisinä kansalaisina. Me emme voi arvostella tätä toimintaa tai ”Siperia odottaa”. Toki Siperia on vaihtunut sakkotuomioihin, yhdistysten lakkauttamisiin, julkisiin lokaamiskampanjoihin ynnä muuhun, mutta pyrkimys on samansuuntainen: Toisinajattelevien vaientaminen, suomalaisuuden hävittäminen ja itsenäisen kansakuntamme perustavan laatuinen tuhoaminen.
Me olemme kuin pakkosyötettäviä hanhia, joille työnnetään letkun kautta tavaraa pitämällä kurkusta kiinni ja jos jokin päivä yksi hanhista kieltäytyy tästä kohtelusta, koittaa lähtö äkkiä ja jälleen yksi liituraitamies saa maksamme lautaselleen. Olin suoraan sanottuna järkyttynyt käräjäoikeuden päätöksestä lakkauttaa vastarintaliike suomessa. Kuinka suurena, tai pienenä valtaapitävät näkevät kansan, sen vaikutusmahdollisuudet ja oikeudet? Sinua, minua, Meitä halveksitaan sellaisten instituutioiden toimesta, joille on annettu ylin valta meitä itseämme ja maatamme kohtaan. Meidän päällemme räitään ja meidät pakotetaan maan alle. Onko tämä vapautta? Mitä Me voimme ja aiomme tehdä sekä kansallisen, että yksilöllisen vapauden palauttamiseksi? Tahtovatko johtajamme nähdä uusia Eugen Schaumaneja ja luonnollisena jatkumona, uusia Bobrikoveja?
Oikeuslaitos teki päätöksellään ”elävän marttyyrin” ja toiminnan jatkuessa nykyisen laisena, vastarintaliike ei tule jäämään viimeiseksi lajissaan. Johtajamme ovat istuttaneet suuren katkeruuden ja vihan siemenen kansallismieliseen väkeen ja he sen myöskin niittävät, kun ”elokuu koittaa”.