Kummituskäsiä, ektoplasmaa ja hekumallisia henkiä
Kaikki sai alkunsa New Yorkissa 1848, kun nuoret Fox:in siskokset Margaret (14) ja Kate (11) halusivat pilanpäiten pelotella vanhempiaan. He väittivät kuulleensa perheen kotitalossa outoja ääniä ja öisiä askelia. Kekseliäät siskokset alkoivat tuottaa selittämättömiä ääniä kummastuneen perheensä kuultavaksi. Portaista kuultiin aavemaisia askelia, jotka tytöt aikaansaivat vetämällä hitaasti pitkän langan päähän sidottua omenaa portaita alas. Pian henki alkoi myös vastata siskojen kysymyksiin koputtamalla. Aluksi henki vastasi vain kyllä tai ei, mutta sittemmin käyttäen heidän keksimäänsä koodikieltä. Margaret aikaansai koputukset yksinkertaisesti koputtamalla kenkänsä kärjellä lattiaa. Muodinmukaisten lattiaan saakka ulottuvien helmojen suojissa temppu oli yksinkertainen.
Pila onnistui liiankin hyvin. Vanhemmat ja perheen vanhin tytär Leah (16) lankesivat huijaukseen niin täydellisesti, että pian he kutsuivat myös naapurit ihmettä todistamaan. Tyttöjen kanssa kommunikoiva henki kertoi olevansa murhattu kulkukauppias Charles B. Rosna, joka oli muka haudattu talon kellariin.
Tyttöjen maine kiiri nopeasti ja sanomalehdet kirjoittivat heistä laajasti. Ilkikuristen tyttöjen oli pakko jatkaa aloittamallaan tiellä. Heidän kotiinsa alkoi tulvia sadoittain toiveikkaita ihmisiä, jotka toivoivat saavansa yhteyden kuolleisiin omaisiinsa. Sisar Leah alkoi organisoida istuntoja, valita osallistujia ja rajoittaa osallistujamääriä ja ottaa myös pääsymaksua. Charles B. Rosna välitti auliisti viestejä muilta hengiltä läsnäoleville. Istunnoissa vallitsi harras, uskonnollinen tunnelma, ne alkoivat usein virrenveisuulla, ja ihmiset lähtivät koteihinsa lohdutettuina ja vakuuttuneina elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen.
Tyttöjen esikuvan ansiosta meedioita ilmestyi kuin sieniä sateella. Henget koputtelivat pian kaikkialla Euroopan ja uuden maailman hämärretyissä salongeissa, ja pöydät ja musiikki-instrumentit tanssivat ja leijuivat ilmassa häikäistyneen yleisön päiden päällä – nk. spiritualistinen liike oli syntynyt.
Koodien koputtaminen oli kuitenkin hidasta ja väsyttävää puuhaa sekä eläville että kuolleille. Yksinkertaisenkin sanoman koputtaminen kirjain kirjaimelta kysyi paljon kärsivällisyyttä, eikä se ollut kovin näyttävää. Fiksut viktoriaanit keksivät pian ratkaisun: henget alkoivat välittää viestejä siirtelemällä pientä puista pyörillä varustettua merkkilevyä pahville maalatulla aakkostolla. Eräät henget kykenivät jopa kirjoittamaan itsenäisesti, kun levy asetettiin tyhjälle paperille ja siihen kiinnitettiin kynä.
Tiedot Ohion sensaatiomaisista istunnoista levisivät kulovalkean tavoin, ja alati valppaat meediot ottivat pian onkeensa. Kirjainlevyjen kanssa pelaaminen oli meediopiireissä auttamattomasti out, henkikädet ja aavetorvet in. Kirjainlevyjä sai tuohon aikaan jo ostaa lähes joka kirjakaupasta – niin suosituksi henkien kanssa seurustelu oli tullut – ja kun taviksetkin kykenivät chattailemaan kuolleiden kanssa, piti meedioiden tarttua nopeasti uusiin innovaatioihin. Yleisö oli yhä vaateliaampaa ja kilpailu kovempaa – kuunneltuaan aikansa henkien kuisketta torvien kautta ja ällisteltyään pimeässä hohtavia ruumiittomia käsiä, yleisö vaati saada nähdä aaveita.
Suurin osa maineikkaista meedioista oli nuoria naisia. Naisten uskottiin saavan miehiä helpommin yhteyden tuonpuoleiseen – pidettiinhän heitä itseäänkin viktoriaanisessa yhteiskunnassa lähes enkelinkaltaisina – uskonnollisina, epäeroottisina olentoina. Lisäksi heitä pidettiin miehiä luotettavampina eikä heidän uskottu sortuvan huijaamiseen ja pilailuun uskonnollisilla asioilla. Meedioina toimiminen puolestaan antoi nuorille naisille vapauksia, joita heille ei missään muussa yhteydessä suotu – meedioina he toimivat merkittävässä hengellisessä roolissa, välittäessään yhteyksiä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Lisäksi he saattoivat meedioina tuoda julki omia näkemyksiään ja mielipiteitään ja puhua yhteiskunnallisista tabuaiheista, ja heitä kuunneltiin – he saattoivat aina vedota henkiin viestien tuottajina. Ennen kaikkea meediona olo antoi nuorille naisille tilaisuuden toteuttaa näyttelijänkykyjään, esiintyä vuoroin naisen ja miehen rooleissa, käyttäytyä muuten täysin sopimattomilla tavoilla, olla ilkikurisia ja eroottisia ja huijata yhteiskunnallisesti paremmassa asemassa olevia. Toki mediumismi tuotti neitosille myös tuloja. Sanalla sanoen homma oli hiton hauskaa.
Nuorten naismeedioiden apuhenkinä toimi useimmiten nuori naishenki, joka ulkonäöltään saattoi muistuttaa hämmästyttävän paljon meediota itseään. Tämä oli kuitenkin täysin ymmärrettävää, koska henki materialisoitui eläville meedion kehon kautta, ja luonnollisesti omaksui siinä prosessissa jotakin meedion ulkoisesta olemuksesta. Monet nuorista materialisoituvista naishengistä kokosivat ympärilleen sangen miesvaltaisen yleisön. Teini-ikäinen meedio vetäytyi istuntohuoneen nurkassa olevan samettiverhon taa tai jonkinlaiseen komeroon ja vaipui transsiin, ja pian jännityksestä kihelmöivän ukkojoukon eteen ilmestyi valkoisessa musliinissa loisteleva henki, joka saattoi suukotella läsnäolevia, istahtaa heidän syliinsä ja kehottaa heitä koskettelemaan itseään jotta he voisivat todeta kuinka hyvin henki oli materialisoitunut. Tässä yhteydessä miesyleisö saattoi todeta ettei hengellä väljän musliinipukunsa alla ollut mitään muuta – ei korsettia eikä alusvaatteita. Tämä yksinään oli täysin riittävä todiste siitä että kyseessä todellakin oli henkiolento eikä esimerkiksi meedio naamioasuisena. Oli täysin poissuljettu ajatus että kunniallinen nuori nainen olisi esiintynyt ilman korsettia. Tämä yksinään on kenties myös täysin riittävä selitys tilaisuuksien suosioon. Missä muussa yhteydessä olisi ollut mahdollista täysin julkisesti, viktoriaanisessa salongissa, kosketella alastonsa nuorta naisvartaloa!
Toinen kuuluisa meedio oli Elizabeth d’Esperance (1855-1919) ja hänen apuhenkensä Yolande. Yolande oli sensuelli, itämainen tyttöhenki, joka liihotteli huoneessa, hyväili miesosanottajia ja materialisoi heille eksoottisia kukkia. Vuonna 1880 Elizabeth d’Esperance jäi kiinni huijauksesta, kun eräs istunnossaolija kaappasi Yolanden otteeseensa, eräs toinen ilkiö toi öljylampun lähemmäs, ja sen valossa ilmeni, että henki oli puolipukeinen meedio itse. Hänen uransa kuitenkin jatkui – ihmiset yksinkertaisesti halusivat uskoa.
Vuonna 1893 Elizabeth d’Esperance järjesti istunnon Helsingissä, professori Seilingin työhuoneessa, Hietalahden torin varrella sijainneessa Polyteekissä. Paikalla oli reilut kymmenkunta henkeä, arvovaltainen tiedemiesryhmä, jonka tarkoitus oli tutkia madame d’Esperancen kykyjä tieteellisesti. Istunnosta tuli sensaatio-uutinen, koska sen aikana meedion alaruumis yht’äkkiä katosi! Näin madame itse kuvasi tapausta: ”Rentoutin lihakseni ja annoin käteni laskeutua syliini, ja silloin huomasin, että sen sijaan että ne olisivat nojanneet polviani vasten ne nojasivat tuoliin, jossa istuin.” Hieman myöhemmin jalat palasivat, mutta madame järkyttyi itsekin tapauksesta niin pahasti, että joutui useaksi vuodeksi vuoteenomaksi ja menetti hiuksensa.
Ihmisten tullessa epäluuloisemmiksi ja meedion toisensa jälkeen jäädessä kiinni huiputtamisesta, yleisö alkoi vaatia esimerkiksi meedion sitomista kiinni tuoliinsa, ettei hän voisi hiippailla ympäriinsä naamioasuisena. Meediot joutuivat uudessa tilanteessa palkkaamaan itselleen apulaisia, jotka huolehtivat naamiohuveista ja tarvittavista ääniefekteistä ja muusta sen sellaisesta.
Meedio Marthe Béraud:illa (1886 – 1922?) oli lukuisia apuhenkiä. Eräs heistä oli Bien Boa, 300 vuotias hindulaisen bramiinin henki. Vuosisadan vaihteessa kamerat olivat yleistymässä, ja meedioiden oli vaikea estää valokuvaajia tulemasta istuntoihin. He estelivät kuvien ottamista, sanoen etteivät henget kestä salamavaloa. Kun infrapunakuvaus oli keksitty, ei mikään enää estänyt estottomia kuvaajia ikuistamasta säikkyjä kummituksia. Bien Boa ikuistettiin useaan kuvaan. Joissakin valokuvissa hän näyttää merkillisen kaksiulotteiselta – aivan kun pahvikuvalta, ja toisissa kuvissa taas lakanaan kääriytyneeltä mieheltä, jolla on irtoparta. Vuonna 1906 Marthe Béraud jäi kiinni, kun lehdistö huomasi arabimiehen nimeltään Areski, joka muistutti kovasti Bien Boaa, ja joka toimi ajurina huvilassa, jossa Marthe asui ja järjesti istuntojaan. Areski myönsi esittäneensä Bien Boaa useiden vuosien ajan. Marthe jatkoi meediona toimimista uudella nimellä Eva Carrière ja niitti yhä suurempaa mainetta – ei niinkään mediumististen kykyjensä vaan yhä villimmiksi muuttuvien esitystensä ansiosta. Siitä lisää tuonnempana.
Tässä vaiheessa spritualistinen liike oli keksinyt ektoplasman
käsitteen. Ektoplasma on henkimateriaa – siinä missä ihmiset koostuvat lihasta, luusta ja läskistä, henget koostuvat ektoplasmasta. Ektoplasma päätyy henkimaailmasta elävien maailmaan meedion eri ruumiinaukkojen kautta hengen materialisoituessa. Yleisö ei enää tyytynyt näkemään verhon takaa täysin materialisoituneena esiin purjehtivaa henkeä – he halusivat nyt nähdä itse materialisoitumisprosessin – ja ymmärtäähän tuon. Koskaan ei etukäteen tiennyt mistä päin transsiinvaipuneen meedion kehoa ektoplasmaa alkaisi virrata – sitä saattoi tulla nenästä, suusta, korvasta, navasta, nänneistä tai vaginasta. Meedioilla oli kova työ valmistaessaan uskottavaa ektoplasmaa. Siihen käytettiin mm. paperimassaa, kasteltua pitsiä, harsoa ja jopa eläinten aivoja tai keuhkoja. Society for Psychical Research sai haltuunsa Eva Carrièren tuottamaa ektoplasmaa, joka analyysissa paljastui pureskelluksi paperiksi. Helen Duncanin tuottama ektoplasma puolestaan todettiin munanvalkuaiseksi, johon oli lisätty joitakin kemikaaleja.
Toteuttaakseen uskottavia elämyksiä materialisaatiosta eräät meediot, kuten Helen Duncan (1897-1956) ja Eeva Carrière keksivät lisätä ektoplasmaan erilaisia lehdistä leikkaamiaan kasvo- tai kokovartalokuvia.
Samoihin aikoihin meediot alkoivat myös itse hyödyntää valokuvaustekniikkaa työssään. Istunnoissa otettiin kuvia yleisöstä, ja kuviin lisättiin erilaisia henkiä. Kuvat luovutettiin maksua vastaan yleisössä olleille ihmisille muistoksi ja todisteeksi siitä että henget olivat olleet läsnä istunnossa, vaikkei yleisö, värähtelytaajuudeltaan liian karkeana, olisikaan niitä nähnyt istunnon aikana.
Evan istuntoja on kuvattu perversseiksi ja neuroottisiksi. Hänellä oli istuntojen kuluessa tapana riisuutua alasti, juoksennella ympäri huonetta ja vetää yleisö mukaan seksuaalisluontoisiin akteihin. Yksi esitysten huippukohdista (jota miespuolinen yleisö odotti vesi kielellä) oli kun Juliette työnsi sormensa Evan vaginaan todistaakseen ettei sinne ollut piilotettu keinotekoista ektoplasmaa. Istunnon lopulla myös Juliettella oli tapana risuutua alasti ja vaatia samanlaista gynekologista tutkimusta. En tiedä millä verukkeella. Kenties sellaista ei tarvittu.
Tekniikka kehittyi, kuvanlaatu parani, ja ihmisiä oli yhä vaikeampaa huijata. 1920 -luvun kuluessa niin moni meedio jäi kiinni huiputtamisesta, että pikkuhiljaa koko ektoplasma- ja materialisoitumisvillitys alkoi tulla naurunalaiseksi ja mennä pois muodista. Istunnot jatkuivat, mutta ne eivät enää olleet yhtä show-pitoista koko kansan hupia. Niissä kävi enää pieni mutta vankka uskovien joukko, jolle muu yhteiskunta naureskeli, ja joka siksi kääntyi yhä enemmän sisäänpäin. Spiritualismin kultakausi oli vääjäämättä ohi, nykypäivän puhelin- ja verkkomeediot toki jatkavat menestyksekkäästi rahankahmimista ja hyväuskoisten huijaamista, mutta vanha loisto puuttuu. Onneksi meillä on paljon viihdyttävää kuvamateriaalia jäämistönä.
29.10.2014 http://www.collectorsweekly.com/articles/ghosts-in-the-machines-the-devices-and-defiant-mediums-that-spoke-for-the-spirits/
11.12.2013 http://www.is.fi/kotimaa/art-2000000691453.html
23.2.2014 https://illuminutti.com/tag/eva-carriere/
30.10.2012 http://www.smithsonianmag.com/history/the-fox-sisters-and-the-rap-on-spiritualism-99663697/