Parin tunnin pihatyöt Rebildissä, Pohjois-Jyllannissa, paljastivat 18,5 kiloa viikinkiajan hopeaa. Löytö on Tanskan suurin tunnettu viikinkien hopea-aarre, ja esineiden joukossa on pieni Thorin vasara.
Talonomistaja, joka haluaa pysyä nimettömänä, oli suunnitellut vain uuden kiviterassin rakentamista. Puolen tunnin kaivamisen jälkeen talikko osui johonkin, josta lähti outo ääni.
— Luulin aluksi, että kyseessä oli vanha rauta tai aitalanka ja muutamia ruukunpalasia, mutta kun aloin kaivaa käsin, sainkin yhtäkkiä ongittua esiin metalliesineen toisensa jälkeen, löytäjä kertoo.
Kätkö oli talletettu saviruukkuun joskus 900-luvulla. Noin 320 esinettä, painoltaan 6,4 kg, oli säilynyt ruukun sisällä.
Hopea punnittiin, ei laskettu
Kyseessä ei ole mikään satukirjan aarrearkku, vaan hopea, joka punnittiin ja jota käytettiin vaurauden mittarina ja valuuttana. Suurin osa aarteesta koostuu hopeaharkoista, käsirenkaista ja palahopeasta. Kolikoiden osuus painosta on vain pieni: 47 kokonaista kolikkoa ja kolikonpalaa, mukaan lukien arabialaisia ja anglosaksisia lyöntejä.
Kaksi kolikoista on pennejä, jotka on lyöty Edvard Vanhemman valtakaudella (hallitsi 899–924), mikä määrittää varhaisimman mahdollisen ajankohdan, jolloin aarre on voitu kätkeä. Kolikot viittaavat myös yhteyksiin, jotka ulottuivat itään islamilaiseen maailmaan ja länteen Englantiin.
— Tämä on erittäin merkittävä löytö Tanskan viikinkiajan ymmärtämiselle. Aarre osoittaa selvästi, miten hopea toimi varallisuutena ja valuuttana. Se on kuin löytäisi viikinkiaikaisen kassakaapin, sanoo kulttuuriperinnön johtaja ja arkeologi Torben Sarauw Nordjyske Museerista.
Aarre sisältää hopeaharkkoja, käsirenkaita ja kolikoita. Kuva: Nordjyske Museer
Thorin vasara ja riimuja samassa ruukussa
Löytöjen joukossa on pienikokoinen Thorin vasara.
Yhdessä harkossa on riimuja, jotka voidaan mahdollisesti lukea muodossa "hutu". Se voi olla nimi, omistusmerkki tai jokin muu merkintä. Lopullista vastausta ei ole.
Aarre on luokiteltu danefæ-löydöksi, mikä Tanskassa tarkoittaa, että löytö kuuluu valtiolle. Se lähetetään nyt Kööpenhaminan kansallismuseoon arvioitavaksi. Nordjyske Museer toivoo voivansa asettaa hopeat näytteille Fyrkatin viikinkimuseoon.
Samankaltaiset löydöt ovat herättäneet huomiota muuallakin Pohjoismaissa. Täbystä viikinkiaikaisen maatilan lattian alta löytynyt hopea-aarre sisälsi muun muassa kahdeksan kaularengasta, kaksi käsirengasta sekä kolikoita arabimaailmasta ja Normandiasta. Norjassa Mørstadin aarre käsittää 4 886 kolikkoa; ensimmäiset 100 niistä tuotiin hiljattain digitaalisesti saataville.
Yksi luonnon todellisista ihmeistä on islantilainen tulivuori Snæfellsjökull. Se tunnetaan parhaiten Jules Vernen romaanista "Matka maan keskipisteeseen", mutta se on säilynyt erittäin suosittuna kohteena myös nykyaikana.
Islantilainen kansanperinne puolestaan painottaa, että vierailijoiden on osoitettava kunnioitusta siellä asuvaa näkymätöntä väkeä kohtaan – muuten asiat voivat mennä hyvinkin huonosti.
Artikkeli on julkaistu alun perin 7. kesäkuuta 2025.
Länsi-Islannissa sijaitsevaa Snæfellsnesin niemimaata reunustavat kimaltelevat jäätiköt, vesiputoukset ja korkeat kalliot. Niemimaan asutus koostuu pienistä kuvauksellisista kylistä, ja paikalliset kutsuvat aluetta usein "Islanniksi pienoiskoossa". Jopa Reykjavíkin urbaanin hälinän läpi voi vilauttaa pilkahduksen jäätikön peittämästä Snæfellsjökull-tulivuoresta. Sen huippu kohoaa 1 446 metriä merenpinnan yläpuolelle ja muodostaa keskeisen osan alueelle vuonna 2001 perustettua kansallispuistoa. Kansallispuistossa on huimaava ja epätavallinen määrä erilaista luontoa, kuten sammaleen peittämiä laavakenttiä ja pikkukivirantoja. 700 000 vuotta vanhaa tulivuorta pidetään aktiivisena, vaikka se ei ole purkautunut noin 1 800 vuoteen.
Mainos:
Paikka lienee tunnetuin kirjallisuudesta. Vuonna 1864 ranskalainen kirjailija Jules Verne julkaisi seikkailukirjan "Matka maan keskipisteeseen" (Voyage au centre de la Terre), jossa saksalainen professori Lidenbrock löytää vanhoja islantilaisia asiakirjoja, joissa kuvataan, miten maan keskipisteeseen pääsee. Yhdessä veljenpoikansa Axelin ja opas Hansin kanssa hän matkustaa juuri Snæfellsjökullille, josta matka maan keskipisteeseen alkaa. Kirjaa pidetään klassikkona ja yhtenä kaikkien aikojen suosituimmista seikkailuromaaneista.
Maan keskipisteeseen
Gatklettur. Kuva: iStock/Irina Danilova
Korkeita huippuja ja syviä luolia
Valitettavasti tulivuoren sisällä ei ole reittiä maan keskipisteeseen (sikäli kuin kukaan tietää...). Retkeily huipulle sen sijaan onnistuu mainiosti. Edestakaisen matkan sanotaan kestävän noin kahdeksan tuntia. Hellnarin kalastajakylässä on tietoa huipulle johtavasta polusta sekä lukuisista muista reiteistä, joita pitkin voi kulkea halki merkittävän luonnon.
Laavamaaston, jäätikön vaikutuksen ja meren läheisyyden yhdistelmä luo ainutlaatuisen ekosysteemin, joka ylläpitää monenlaisia elämänmuotoja. Vaellusreiteillä saattaakin törmätä hylkeisiin, lunneihin tai naaleihin. Delfiinit ja miekkavalaat eivät ole myöskään harvinainen näky merellä. Tulivuoriympäristön ilmasto on ankara, erityisesti tulivuoren lähellä, mutta se osoittaa myös luonnon uskomattoman kyvyn sopeutua. Lähempänä tulivuorta vallitsevatkin kylmyyttä sietävät sammaleet ja jäkälät. Alemmilla rinteillä kasvaa arktisia luonnonkukkia, kuten islanninajuruohoa ja rantaviuhkoa.
Alueella on myös useita kauniita vesiputouksia, jotka antavat maisemalle oman leimansa. Yksi esimerkki on Svöðufoss-vesiputous, joka sijaitsee lähellä jäätikköä. Se on kymmenen metriä korkea, ja ympäröivien jäätiköiden ansiosta siinä on runsas vesivirtaus ympäri vuoden.
Djúpalónssandurilla astutaan aitoon laavamaisemaan. Siellä on erilaisia kalliomuodostelmia, jotka laava on luonut kauan sitten. Jos seuraa Nautastíguria eli härän polkua, päätyy muun muassa erikoisen Gatklettur-kiven luo, jossa on suuri reikä, ja reiän läpi voi nähdä tulivuoren taustalla. Alueella on myös ryhmä makean veden laguuneja, ja jos suuntaa Black Lava Pearl Beachille, näkee mustien, sileiden kivien parven. Näitä kutsutaan nimellä Djúpalónsperlur, mikä kääntyy Djúpalónin helmiksi. Meri on hionut nämä laavakivet sileiksi.
Tulivuoren lähellä sijaitsee myös Vatnshellirin laavaluola. 200 metriä pitkä luola muodostui noin 8 000 vuotta sitten purkauksen seurauksena. Sisällä voi oppia sekä Islannin geologiasta että siitä, millaisia trolleja siellä alhaalla lymyilee. Syvimmässä kohdassa voi kokea, mitä täydellinen pimeys tarkoittaa, kun valot sammutetaan.
Haltioiden ja trollien keskuudessa
Puheen ollen trolleista, sekä Snæfellsnes että Snæfellsjökull liittyvät vahvasti Islannin kansanperinteeseen. Bárðar saga Snæfellsássin mukaan niemimaan perusti ja sille antoi nimen puolijättiläinen Bárður Snæfellsás. Häntä kuvaillaan jättiläisten ja trollien kuninkaallista sukua olevaksi, mutta myös puoliksi ihmiseksi.
Bárðurin isä, kuningas Dumbar, oli puoliksi titaani ja puoliksi jättiläinen, ja hän ryösti ihmisnaisen Mjöllin vaimokseen. Norjassa vuonna 900 syntyi sitten Bárður, sisaruksista vanhin. Hän oli komea mies, ja hänen sanottiin usein muistuttavan kaunista äitiään Mjölliä. Islannissa kerrotaan, että kaunein ja valkoisin lumi on nimetty hänen äitinsä ihonvärin mukaan – Mjöll. Kaiken kaikkiaan sanaa "Mjöll" käytetään edelleen kuvaamaan kaunista valkoista lunta, joka sataa tyynellä säällä.
Bárður Snæfellsásin patsas. Kuva: Theo Crazzolara/CC BY 2.0
Bárður asettui niemimaalle yhdessä vaimonsa, yhdeksän tyttärensä, velipuolensa Þorkellin ja tämän kahden pojan kanssa. Legendan mukaan veljenpojat, nimiltään Rauðfeldr ja Sölvi, ja tyttäret leikkivät usein yhdessä, mutta eräänä päivänä kaikki meni pieleen. Molemmat veljenpojat leikkivät Helga-tyttären kanssa, kun Rauðfeldr tönäisi häntä lujaa. Helga putosi jäävuorelle, joka ajautui kovassa tuulessa ajojäihin. Sitten hän katosi sumuun. Kun Bárður kuuli tapauksesta, hän ryntäsi velipuolensa kotiin ja tarttui molempia veljenpoikia kainaloista – he olivat yksitoista- ja kaksitoistavuotiaita – ja sitten hän heitti ensin Rauðfeldriin alas suuren rotkoon pudotuksessa, joka ymmärrettävästi tappoi nuoren pojan. Sitten hän heitti myös Sölvin alas jyrkänteeltä, jossa poika kuoli kallon murskautuessa. Tänä päivänä rotkoa kutsutaan nimellä Rauðfeldsgjá ja jyrkännettä nimellä Sölvahamar. Þorkell yritti nyt kostaa veljelleen ja he taistelivat; Bárður mursi tuolloin velipuolensa jalan, ja tämä päätti jättää Snæfellsnesin ja ihmiset lopullisesti. Tämän perhetragedian jälkeen Bárður katosi Snæfellsjökull-jäätikköön ja hänestä tuli alueen suojelija. Vielä nykyäänkin hänen sanotaan tulevan esiin vain auttaakseen hätää kärsiviä ihmisiä esimerkiksi trolleja vastaan. Mitä Bárður ei tiennyt, oli se, että hänen tyttärensä Helga todellisuudessa selvisi ja päätyi Grönlantiin, jossa hänellä oli omia seikkailujaan. Myöhemmin hän palasi vierailemaan isänsä luona jäätiköllä.
Monet paikat niemimaalla on nimetty Bárðurin mukaan, ja koko alue on vahvasti sidoksissa hänen elämänsä traagiseen saagaan. Arnarstapin kalastajakylässä on puolijättiläisen patsas. Jos vierailet kalastajakylässä, vinkkinä on myös tutustua rannikon upeisiin taideteoksiin, nimittäin basalttikallioihin, jotka meri on muovannut kokonaan omalla voimallaan. Basaltti on eräänlainen laavakivilaji, joka on muodostunut laavan jäähtyessä.
Paikkaan liittyy myös muita olentoja. Kuten muukin Pohjola, myös Islanti on vahvasti kansanperinteen olentojen leimaama, ja ne ovat edelleen tärkeä osa kulttuuria nykyaikana. Nämä olennot ovat tiukasti sidoksissa luontoon ja ne nähdään usein sen suojelijoina. Monet tarinat kertovat, kuinka ne voivat vaikuttaa paikalla vieraileviin ihmisiin – sekä suojelemalla ja varoittamalla, että myös rankaisemalla niitä, jotka eivät osoita kunnioitusta.
Sekä jättiläisten että trollien sanotaan asuvan vuoren ympärillä ja sisällä. Huldufólkin eli piilokansan sanotaan myös olevan siellä runsaslukuinen; heidän sanotaan elävän rinnakkain ihmisten kanssa ja heitä kuvataan usein haltioiksi. Heitä kutsutaan usein "näkymättömäksi väeksi" – juuri siksi, että he ovat näkymättömiä tavalliselle ihmissilmälle. Ulkonäöltään heidän sanotaan muistuttavan ihmisiä, mutta olevan kauniimpia, pidempiä ja sirompia. Huldufólkia kuvataan yliluonnollisiksi, mutta samalla he elävät täysin tavallista elämää omassa piirissään, aivan kuten ihmisetkin.
Punertavan, jättimäisen Söngklettur-kiven, joka kääntyy "laulukiveksi", sanotaan Djúpalónssandurilla olevan haltioiden kirkko. Legendan mukaan Bárður ja hänen miehensä saapuivat tänne ensimmäisenä, ja kivi sai nimensä, koska luola näytti vastaavan kaikkeen heidän sanomaansa kaiulla. Niin kauan kuin muistat pyytää haltioilta lupaa, on täysin sallittua viettää aikaa luolan ympärillä ja mennä sen sisään. Kunnioitusta korostetaan vahvasti islantilaisessa kansanperinteessä, joka varoittaa, että asiat voivat mennä hyvinkin huonosti, jos sitä ei osoita näkymättömiä kohtaan.
Sisällä on runsaasti erilaisia kaiverruksia, joista jotkut ovat yli 500 vuotta vanhoja. Monet ihmiset ovat käyttäneet luolaa suojana ajan saatossa ja kaivertaneet siihen pieniä viestejä tai nimikirjaimiaan. Uusien viestien kaivertaminen on kuitenkin kielletty.
Kuva: Eric Kilby/CC BY-SA 2.0
Yksi voimakkaimmista paikoista
Jotkut uskovat Maan jakautuvan seitsemään suureen energiakeskukseen eli "chakrapisteeseen". New Age -piireissä Snæfellsjökullia kuvataan usein sydänchakraksi, ja tästä syystä monet henkiset harjoittajat ja muut hakeutuvat tulivuorelle – keräämään voimaa, edistämään paranemista, suorittamaan seremonioita tai yksinkertaisesti meditoimaan.
Djúpalónsperlurin kaltaiset kivet ovat yleisiä koko rannikolla ja niitä kutsutaan usein nimellä "orkusteinar" eli voimakivet, joita monet keräävät ja vievät kotiinsa. Toiset taas katsovat, että ne ovat suojeltuja eikä niitä pitäisi viedä pois paikalta; esimerkiksi huldufólkin sanotaan asuvan Djúpalónssandurin ympärillä, kuten edellä kuvattiin, ja alueelta löytyviä mustia kiviä ei siksi pitäisi ottaa. Jotkut kertovat ottaneensa kiven kotiinsa ja kärsineensä sen jälkeen epäonnesta.
Omien kristallien tuominen ja niiden lataaminen tulivuoren ympärillä on myös yleistä, sillä energian sanotaan olevan siellä erittäin voimakasta.
Monet vierailijat kertovat, että heillä on vaikeuksia nukkua niemimaalla. Jotkut uskovat sen voivan johtua tulivuoresta säteilevästä magneettisesta energiasta. Tulivuorella sanotaan olevan myös voima, joka saa ihmiset haluamaan palata sinne uudelleen.
Djúpalónsperlur. Kuva: Tim Hodson/CC BY 2.0
Muukalaisvieraita
Paikan voimakkaiden energioiden vuoksi monet ovat myös spekuloineet, että Snæfellsjökull on juuri se paikka, jossa avaruusolennot vierailevat, jos ne tulevat maahan. Ainakin sadat ihmiset olivat vakuuttuneita siitä 5. marraskuuta 1993, jolloin ihmisiä matkusti tulivuorelle eri puolilta maailmaa todistamaan maanulkopuolisten vierailua, kertoo Reykjavik Grapevine. Kaiken kaikkiaan telepaattiset ihmiset olivat olleet yhteydessä muihin planeettoihin ja heidän mieleensä oli iskostunut juuri tämä päivämäärä ja paikka. Viisisataa ihmistä eri puolilta maailmaa vakuuttui asiasta tarpeeksi lähteäkseen sinne tuona kylmänä iltana, mutta yhtään avaruusolentoa ei tullut vierailulle – ainakaan sikäli kuin kukaan tietää. Sen sijaan iloisessa hengessä ammuttiin ilotulituksia galaksien välisen ystävyyden symbolina. Kysymys on kuitenkin siitä, antoivatko ilmassa kuuluneet paukahdukset todella erityisen ystävällisen vaikutelman...
Haaksirikot
Kun vierailet Djúpalónssandurin ympäristössä, voit nähdä myös rannalla lojuvia raudanpaloja. Ne ovat peräisin brittiläisestä troolari Epine GY7:stä, joka haaksirikkoutui 13. maaliskuuta 1948. Tuona kohtalokkaana yönä iski kauhea lumimyrsky, jonka seurauksena miehistö menetti aluksen hallinnan ja monet miehet putosivat yli laidan. Läheisten kylien asukkaat onnistuivat heittämään köyden haaksirikkoutuneeseen alukseen ja pelastivat viisi miestä. Kuitenkin 14 laivalla olleista miehistä ei selvinnyt, ja useat heistä ovat edelleen kadoksissa merellä.
Troolarin jäännökset ovat maanneet rannalla siitä lähtien muistomerkkinä ja ne ovat suojeltuja, mikä tarkoittaa, ettei niitä saa siirtää tai koskea.
