Vanhustenhoito, päiväkotien lapset, lasten seksuaaliset väkivallat, nämä ovat olleet viime päivinä otsikoissa. Nyt nousi nuorten mielenterveyden ongelmat sinne samaan joukkoon.

Olen peräänkuuluttanut pidemmän aikaa jo lasten ja nuorten konkreettisesti ennaltaehkäisevää toimintaa. Lastensuojelua ei lue edelleenkään sellaiseksi, vaikka mm. Vantaalla onkin varhaisen puuttumisen malli lastensuojelussa. Lastensuojelun pääpaino on edelleen kuitenkin tuessa ongelmien jo ilmaannuttua.  

Pääkaupunkiseudun nuorilla on vakavia mielenterveydenongelmia, nuorista joka kymmenes on jo erikoissairaanhoidossa. Olen myös kuullut nuorten itsemurhista. Puhumattakaan huumekuolemista, joista media ei kirjoita.

Ongelmat ovat siis niin vakavia, ettei niitä pystytä enää hallitsemaan. Saatikka hoitamaan perusterveydenhuollon kentällä. Erikoissairaanhoito puolestaan maksaa ja ongelmien ajauduttua pitkälle, on hoito pitkäaikaista. Mitä meille kaiken kaikkiaan maksaa nuorten hoito ja heidän syrjäytymisensä. Yhden syrjäytyneen nuoren on valtiontalouden raportin mukaan (2007) arveltu maksavan yhteiskunnalle miljoonan vuodessa.  

Sama hälyttävä tilanne mielenterveyden osalta koskee kuulemma myös lapsia.

On vaikeaa ymmärtää, miksi emme panosta varoja itsestään selvyyksiin. Pitäydymme vanhoissa rakenteissa, vaikka on nähty, etteivät ne toimi, vaan tilanne pahenee. Tuleva ja toivottavasti haudattava SOTE olisi ollut pitkäaikaissairaille, eli myös mielenterveyden häiriöistä kärsiville tuho.

Kävin vierailulla Vantaan Mielenterveysyhdistyksessä ja koin äärimmäisen ihmeellisenä ja erittäin surullisena kuulemiani asioita, mm. ”eivät mielenterveysasiat kiinnosta poliitikkoja, koska siinä ei ole mitään seksikästä.”

Tällä hetkellä kaikki pauhaavat vanhustenhoidon tilasta ja jokainen puolue tekee parhaansa pestäkseen maineensa äänestäjien silmissä.

Kukaan ei ota mielenterveysasioita esille kuuluvasti. Kukaan ei tuo framille nuorten syrjäytymistä. Meillä on nyt jo erittäin vakava ongelma näiden syrjäytyneiden nuorten kanssa, heitä meidän tulisi tukea ja kuntouttaa kaikin mahdollisin keinoin. He ovat tulevaisuutemme, eivät maahanmuuttajat. Ongelma vain odottaa todellista räjähtämistä.

Miksemme voi aikuisten oikeasti sitoa resursseja varhaiseen puuttumiseen.

Sitä meidän tulisi tehdä, ehkäistä ongelmia, eikä hoitaa seurauksia, joiden kustannukset ovat moninkertaiset.

Tanja Vahvelainen