Jo 90-luvulla kyyneliä vuodattanut tarina venäläispojasta, joka kertoo surullista tarinaansa kiusaamisesta ja vanhempiensa väkivallasta. Tarina minkä todenperäisyyttä kukaan ei tiedä, eikä sillä ole mitään merkitystä. Näitä surullisia tarinoita on maailmassa liikaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä ja pysähtyä hetkeksi miettimään maailman menoa ja viattomien lasten asemaa yhteiskunnassa. Tarina kertoo 7-vuotiaasta pojasta, joka halusi vain onnellisen perheen. Halauksen ja suudelmia vanhemmiltaan, koulupäivän jolloin ei ollut kiusattu. Nämä pienet pyynnöt eivät voi olla liikaa pyydetty.

Nimeni on Ivan ja olen 7-vuotias. Rakastan isää ja äitiäni, mutta pelkään heitä myös tavattomasti. He lyövät minua ja en ymmärrä, mikä minussa on vikana. 

Tänä aamuna heräsin ja lähdin kouluun. Olen opetellut olemaan ahkera ja opettajat pitävät minusta.

Pidän suuresti koko luokastani, mutta minulla ei ole kavereita. Jään siksi välitunneilla sisälle piirtämään. Kukaan ei halua leikkiä minun kanssani. Yritin ystävystyä muiden lasten kanssa, he kuitenkin työnsivät minut pois ja kutsuivat minua ällöttäväksi. 

He nauroivat minulle, koska minulla oli samat farkut, sama t-paita ja samat rikkinäiset kengät joka päivä. 

Eräänä päivänä menin koulun jälkeen pukuhuoneeseen ja otin sieltä ohuen takin, jota kukaan ei näyttänyt kaipaavan. Menin tämän jälkeen lumimyrskyn jälkeen kotiin. Tärisin kylmyydestä ja kovassa tuulessa oli raskasta kävellä. Yhtäkkiä joku tönäisi minua eteenpäin, kaaduin lumihankeen ja joku työnsi naamaani lumeen. Sitten he sanoivat:

"Senkin typerys, kukaan ei pidä sinusta. Idiootti!"

He potkivat minua selkään ja mahaan, jonka jälkeen he juoksivat pois paikalta ja jättivät minut makaamaan lumihankeen. 

Itkin. En itkenyt kylmyyden tai kivun vuoksi, vaan siksi, että minulla ei ollut yhtään ystävää, vaikka olin heille kaikille ystävällinen. 

Pääsin vihdoin kotiin ja äitini juoksi luokseni, ottaen minua tukasta kiinni. 

"Missä sinä olet ollut? Miksi olet niin märkä ja paskainen? Ällöttävät lapset niin kuin sinä eivät saa päivällistä, mene huoneeseesi ja pysy siellä." 

Tein niin kuin äitini käski ja tulin huoneestani ulos vasta seuraavana päivänä. Olin koko ajan nälässä ja paleltuneena. 

Arvosanani huononivat ja huononivat. Isä sai kuulla asiasta ja löi minua kovaa. Hän löi kerran niin kovaa, että en pystynyt liikuttamaan etusormeani. En koskaan pystynyt liikuttamaan enääsormeani, jonka vuoksi lapset kiusasivat minua entistä enemmän. 

Aikaa kului ja tunsin eräänä päivänä suurta kipua rinnassani. 

Isä ja äiti eivät välittäneet, vaikka minuun sattui. Menin illalla makaamaan sänkyyn ja toivoin vain yhtä asiaa. Toivoin, että minuun ei enää sattuisi, koska en halunnut häiritä isää ja äitiä. Rakastan heitä niin paljon, siis todellakin paljon.

Seuraavana päivänä saimme koulussa tehtäväksemme maalata suurimpia haaveita. Muut lapset piirsivät autoja, raketteja ja nukkeja. Minä en tehnyt niin. 

Ei siksi, että en pitäisi sellaisista asioista, mutta toivoin itselleni vain rakastavaisia vanhempia, joten piirsin perheen. Maalaus, jossa äiti, isä ja heidän poikansa, pelasivat yhdessä ja olivat iloisia. Itkin hiljaa samalla, kun maalasin taulua, sillä toivoin niin kovasti, että toiveeni toteutuisi. 

Lopulta tuli minun vuoroni näyttää oma teokseni ja koko luokka repesi nauruun. 

Seisoin korokkeelle ja sanoin:

"Suurin toiveeni on perhe."

Tuolloin muut lapset nauroivat vielä kovempaa. Aloin itkemään ja sanoin:

"Kiltit, älkää naurako minulle, sillä tämä on minun suurin toiveeni! Voitte lyödä ja vihata minua, mutta pyydän teitä olemaan nauramatta minulle. 

Haluan sellaiset vanhemmat, jollaiset teillä on. Sellaiset, jotka halaavat ja pussaavat minua poskelle. Sellaiset, jotka hakevat minut koulusta ja ovat iloisia nähdessään minut. Tiedän, että olen ruma ja heikko. Tiedän myös, että minulla on rikkinäinen sormi, mutta kiltit, älkää naurako minulle. 

Opettaja yritti pyyhkiä kyyneliäni. Luulen, että osa oppilaista ymmärsi minua, mutta osa vain jatkoi nauramistaan. 

Sain eräänä päivänä sain venäjän kielen kokeeni takaisin ja huomasin, että arvosana oli huono. Tiesin, että äitini tulisi olemaan raivoissaan. 

Minua pelotti mennä kotiin, mutta en tiennyt muutakaan paikkaa, johon olisin voinut hakeutua. Kävelin hitaasti kotiin, sillä en halunnut päästä perille. Äiti menetti totaalisesti malttinsa. 

Hän otti minusta kiinni ja heitti minut laittalle, jonka seurauksena löin jalkani kovaa tuoliin. 

Tämän jälkeen hän löi minua kahdesti päähän, kun minä vain makasin lattialla ja en saanut itseäni ylös. Minuun sattui valtavasti jalkaan, toiseen käteen, mutta äitini vain jätti minut makaamaan paikoilleni.

Hän tuli hetken kuluttua takaisin ja käski minua siivoamaan sotkun. Isä tulisi hetken kuluttua kotiin ja pitäisi minusta huolta. 

Rukoilin äitiäni olemaan sanomatta mitään isälle. Oli kuitenkin liian myöhäistä, sillä hän seisoi jo kotiovella. 

Äiti kertoi isälleni kokeesta. Isä nosti minut tämän jälkeen ravistellen ilmaan ja löi minua kasvoihin. 

En muista tämän jälkeen tilanteesta mitään ja heräsin seuraavan kerran sairaalasta. Katsoin kättäni ja en pystynyt liikuttamaan yhtäkään sormea. Katsoin ulos ikkunasta ja itkin. 

Näin ikkunan ulkopuolella perheitä, jotka leikkivät yhdessä ja halailivat toisiaan. 

Tiedätkö, miksi minä itkin? 

En tiedä, miltä tuntuu saada halaus tai suukko äidiltä. Minun vanhempani vain hakkaavat minua, mutta rakastan heitä silti. Olen aina tehnyt parhaani, ollut ahkerta koulussa, mutta he eivät silti pidä minusta.  

Eräänä päivänä läikytin teetä pöydälle ja he löivät minua uudestaan. 

Tunsin yhtäkkiä kipua rinnassani ja sanoin asiasta äidille – hän ei kuitenkaan välittänyt lainkaan. Muutamia päiviä myöhemmin jouduin uudestaan sairaalaan, eikä kukaan tullut tapaamaan minua. 

Lääkäri sanoi, että isä ja äiti varmasti tulisivat seuraavana päivänä, he eivät kuitenkaan tulleet. Odotin ja odotin, mutta kukaan ei tullut. Rakastan vanhempiani silti. 

Kaksi päivää myöhemmin Ivan kuoli saamiinsa vammoihin. Hänen kädessään oli kirje, jota hän ei ollut ehtinyt kirjoittaa loppuun. 

"Rakas isä ja äiti, olen todella pahoillani, että olen ruma, ällöttävä ja typerä. Olen pahoillani, että te ette voi rakastaa minua. 

En koskaan halunnut ärsyttää teitä. Halusin vain saada äidiltäni halin, pusun ja kuulla edes kerran, että hän rakastaa minua. Isä, halusin vain, että sinä leikkisit kanssani, pitäisit minua kädestä ja tekisit kanssani retkiä sekä laulaisit minulle. 

Tiedän, että olen teille häpeäksi. 

En tule koskaan...”

Tuona hetkenä Ivanin sydän pysähtyi.