Yhdysvaltain edustajainhuoneessa on uusi, Ludlow Instituten kanssa yhteistyössä valmisteltu lakiesitys nimeltä Surveillance Accountability Act. Sen lähtökohta on melkeinpä naurettavan yksinkertainen:
Jos viranomaiset haluavat tutkia elämääsi, ne tarvitsevat tuomioistuimen luvan. Jos ne eivät hanki sitä, voit saattaa ne vastuuseen.
Niin suoraviivainen esityksen perusajatus on.
Katso aiheeseen liittyvä NBTV:n video tästä.
Saatat ihmetellä, miksi tarvitsemme lain asiasta, josta on jo säädetty perustuslaissa. Neljäs lisäyshän edellyttää jo lupaa etsintöihin. Todellisuudessa vuosikymmeniä vanhat oikeusopit ovat kuitenkin ontoksi kovertaneet tämän suojan. Viranomaiset voivat nyt saada ilman lupaa potilastietosi, maksutapahtumasi, sijaintihistoriasi, selaustietosi, yhteystietosi ja viestintäsi. Ne voivat ostaa tiedot välittäjiltä, vaatia niitä hallussaan pitäviltä yrityksiltä tai tehdä sinua koskevia hakuja valtaviin tietokantoihin ilman tuomaria ja ilman todennäköisiä perusteita epäilylle.
Neljäs lisäys sanoo jo sen, mitä tämä lakiesitys sanoo. Jos esitys kuitenkin vietäisiin äänestykseen, se todennäköisesti kaatuisi. Se kertoo kaiken siitä, miten rikkinäiseksi järjestelmä on muuttunut.
Miten tähän päädyttiin?
Tuomioistuimet arvioivat nykyisin neljännen lisäyksen suojaa niin sanotulla kohtuullisen yksityisyyden odotuksen testillä. Jos tuomioistuin katsoo, että sinulla oli johonkin kohtuullinen yksityisyyden odotus, viranomaiset tarvitsevat sen tutkimiseen luvan. Muussa tapauksessa ne voivat toimia tahtonsa mukaan.
Tämän viitekehyksen sisällä toimii niin sanottu kolmannen osapuolen oppi. Sen vastaus on seuraava: jos olet jakanut tietoja jonkin kolmannen osapuolen kanssa, tuomioistuimet katsovat, ettei sinulla ole niihin kohtuullista yksityisyyden odotusta. Ne ovat käytännössä rinnastaneet taloustietojen luovuttamisen pankille salaisuuden kertomiseen ystävälle: kun olet kertonut sen jollekulle, et voi odottaa sen pysyvän yksityisenä.
Miten tällainen ajattelutapa voi silti olla voimassa maailmassa, jossa on sopimuksia? Jos minulla on yrityksen kanssa sopimus, jossa se lupaa pitää tietoni yksityisinä, minulla kai on kohtuullinen yksityisyyden odotus. Viranomaisten mukaan ei ole, yksinkertaisesti siksi, että tiedot ovat kulkeneet kolmannen osapuolen kautta. Sopimuksia pidetään merkityksettöminä. Tietosuojaselosteissa määritellään nimenomaisesti, mitä yritykset saavat ja eivät saa tehdä tiedoillamme, mutta meille sanotaan, ettei tällä ole merkitystä neljännen lisäyksen suojan kannalta.
Samaan aikaan koko elämämme on siirtynyt internetiin, ja koko internet perustuu kolmansiin osapuoliin. Sähköpostipalvelu säilyttää viestisi. Puhelinyhtiö tietää sijaintisi. Pilvitili sisältää tiedostosi. Sovellukset tietävät, missä käyt, mitä haet ja ostat, kenen kanssa puhut ja millaisia toistuvia kuvioita elämässäsi on. Elämämme siirtyi verkkoon, mutta perustuslaillinen suoja ei seurannut mukana.
Useimmat eivät edes tiedä jakavansa tietoja kolmansille osapuolille. Jakaminen tapahtuu näkymättömästi digitaalisen infrastruktuurin sivutuotteena. Puhelin on yhteydessä tukiasemiin. Selaimen haut jättävät digitaalisia jälkiä lukemattomille palvelimille. Sovellukset lähettävät tietoja taustalla. Miten tuomioistuimet voivat väittää, että olemme vapaaehtoisesti jakaneet tietoja, joiden olemassaolosta useimmat eivät edes tienneet, yrityksille, joiden pääsystä niihin emme olleet tietoisia? Nämä oikeudelliset mallit eivät käy järkeen modernin teknologian maailmassa, mutta ne ratkaisevat edelleen, suojaako neljäs lisäys yksilöä.
Lainvalvontaviranomaiset tietävät tämän. Kun FBI:n johtajalta Kash Patelilta kysyttiin, ostaako FBI amerikkalaisten sijaintitietoja, hän myönsi: ”FBI käyttää kaikkia työkaluja... tehtävämme toteuttamiseen. Ostamme kaupallisesti saatavilla olevia tietoja.” Viranomaiset tutkivat elämääsi. Ne ovat löytäneet keinot tehdä sen ilman lupaa.
Mitä lakiesitys tekisi
Surveillance Accountability Act korjaisi tilanteen kolmella keskeisellä tavalla.
Ensinnäkin se loisi yksityisyysolettaman kolmansien osapuolten hallussa oleville tiedoille. Viranomaiset eivät saisi ilman pätevää tuomioistuimen lupaa tutustua rahoituspalvelujen, teleyritysten, internetoperaattorien, pilvitallennusyhtiöiden tai datavälittäjien hallussa oleviin tietoihin, metatietoihin tai henkilötietoihin riippumatta siitä, suostuuko yritys yhteistyöhön. Esitys tekisi myös selväksi, että yritysten kanssa solmimiasi sopimuksia on kunnioitettava eikä viranomainen voi sivuuttaa niitä päästäkseen tietoihisi. Jos yritys haluaa pidättää oikeuden luovuttaa tietosi viranomaisille, se ei saisi piilottaa asiaa lakitekstin kiemuroihin. Asia olisi ilmaistava selvästi ja nimenomaisesti, ja käyttäjän olisi ensin hyväksyttävä se tietoisesti. Tämä tekisi kolmannen osapuolen opin suoraan tehottomaksi. Viranomaiset eivät voisi enää pitää tietojasi vapaana riistana vain siksi, että yritys säilyttää niitä.
Toiseksi esitys määrittelisi etsinnän sanan tavanomaisen merkityksen mukaisesti: tarkoitukselliseksi, tiettyyn henkilöön kohdistuvaksi tutkintatoimeksi, mukaan lukien tarkkailu, seuranta ja henkilötietojen kerääminen digitaalisesti tai automaattisesti. Se sulkisi virastojen vuosia hyödyntämän porsaanreiän: väitteen, ettei tietoaineiston ostaminen ja hakujen tekeminen siihen muka olisi neljännen lisäyksen tarkoittama etsintä. On se. On aina ollut. Esitys sanoisi sen suoraan.
Kolmanneksi, ja ehkä merkittävimmin, esitys antaisi yksityisille oikeuden nostaa kanne. Jos virkamies loukkaa neljännen lisäyksen mukaisia oikeuksiasi, voisit haastaa hänet oikeuteen. Nykyiset oikeudelliset keinot saattaa viranomaiset vastuuseen luvattomista etsinnöistä ovat erittäin rajalliset. Tämä muuttuisi. Jos viranomaiset tutkisivat elämääsi ilman lupaa, sillä olisi seurauksia.
Esitys rajaisi tarkasti myös tilanteet, joissa lupaa ei tarvita: avoimesti nähtävillä olevat havainnot, henkilöllisyyden tarkistaminen liikennepysäytyksissä, aidosti julkiset tiedot, suostumukseen perustuvat etsinnät ja kiireelliset poikkeustilanteet. Nämä ovat samoja järkeviä poikkeuksia, jotka ovat kuuluneet neljännen lisäyksen soveltamiseen aiemminkin. Esitys ei poistaisi niitä vaan varmistaisi, ettei niitä venytetä kattamaan massavalvontaa tai tietojen ostamista.
Ratkaisevaa on myös se, että kotiovesta ulos astuminen ei esityksen mukaan antaisi viranomaisille oikeutta skannata kasvojasi, seurata autoasi tai kirjata liikkumistasi ilman lupaa. Esityksen poikkeuksia ei saisi käyttää perusteena kasvojentunnistustietojen, kävelytyylianalyysin, äänentunnistustietojen tai automaattisen rekisterikilpiseurannan keräämiselle. Juuri tällaisia työkaluja otetaan nyt käyttöön ilman tuomioistuinvalvontaa. Esitys vetäisi niille selvän rajan.
Miksi tällä on merkitystä
Neljännen lisäyksen keskeinen lupaus ei koskaan ollut monimutkainen. Yhdysvaltain perustajat ymmärsivät tiedon olevan valtaa ja sen, että viranomaisten pääsyä elämääsi koskeviin tietoihin oli rajoitettava. Tutkintaan sisältyy nimittäin luontainen vinouma. Tutkijat yrittävät ratkaista tapauksia ja löytää syyllisiä. Se on heidän tehtävänsä. Siksi he eivät kuitenkaan ole puolueettomia arvioimaan, kuinka pitkälle he saavat tunkeutua jonkun elämään. Ilman valvontaa tämä vinouma muuttuu väärinkäytöksi. Näin on aina tapahtunut, parhaistakin aikomuksista huolimatta.
Siksi perustajat vaativat tuomarin väliin. Tarkoitus ei ole estää tutkijoita vaan varmistaa, että viranomaiset perustelevat toimintansa ennen kuin tutkivat elämääsi, eivät vasta jälkikäteen. Vaikka monet lainvalvonnassa pitävät lupavaatimusta nykyisin pelkkänä byrokratiana, se on tarkoituksellinen vastapaino tutkinnan luontaiselle vinoumalle.
Nykyisin tämä vastapaino kuitenkin kierretään. Tutkijat ostavat välittäjiltä valtavia tietoaineistoja ja tekevät niihin hakuja mielensä mukaan. Heillä on rajoittamaton pääsy henkilötietojen aarreaittoihin ilman tuomarin osallistumista. Tietomäärä kasvaa jatkuvasti. Ikävä salaisuus on, että jos viranomaiset hakisivat lupaa, ne todennäköisesti saisivat sen valtaosassa tapauksista. Ne eivät kuitenkaan näe lupaa keskeisenä vallankäytön rajoituksena, vaan turhana työnä.
Tuomioistuimet tietävät nykyisen mallin olevan rikki. Kuten Institute for Justicen Fourth Amendment Projectin Rob Frommer on todennut, ongelmana on, etteivät tuomioistuimet tiedä, miten siitä pääsisi eroon. Siksi ne luovat yksittäisiä poikkeuksia sen sijaan, että käsittelisivät itse sääntöä. Emme voi odottaa korkeimman oikeuden arvioivan jokaista uutta teknologiaa hitaasti, yksi kerrallaan.
Surveillance Accountability Actissa lainsäätäjä puuttuisi asiaan ja tekisi sen, mihin tuomioistuimet eivät ole kyenneet: palauttaisi periaatteen, että viranomaiset tarvitsevat luvan elämäsi tutkimiseen. Edustajat Thomas Massie ja Lauren Boebert jättivät esityksen edustajainhuoneessa 23. huhtikuuta. Se ansaitsee vakavaa huomiota, sillä ongelma koskee meistä jokaista.
Vallankäyttäjillä ei ole oikeutta avata elämääsi tarkastettavaksi vain nähdäkseen, mitä sieltä löytyy. Heidän on nimettävä henkilö. Kerrottava syy. Rajattava etsintä. Mentävä tuomarin eteen. Ja perusteltava toimintansa etukäteen.
Siinä kaikki, mitä esitys vaatii. Jo sen, että tätä täytyy ylipäätään pyytää, pitäisi huolestuttaa jokaista.
Yksityisyytesi puolesta,
Naomi
