Passivoiko usko ihmiset vaatimasta muutosta?

Uskolla ja uskonnolla voi olla suuri voima – sekä hyvässä että pahassa. Ne voivat antaa toivoa, yhteisöllisyyttä ja lohtua vaikeina aikoina. Mutta ne voivat myös passivoida. Kun yhteiskunnassa alkaa näkyä epäoikeudenmukaisuutta, sortoa tai vääryyttä, liian moni kääntyy katsomaan ylöspäin sen sijaan, että katsoisi peiliin tai toimisi.

Onko usko johonkin yliluonnolliseen tehnyt ihmisistä alistuneita? Odotetaanko edelleen taivaallista välähdystä, ihmettä tai jumalallista väliintuloa, joka korjaisi kaiken – ilman, että itse tarvitsee tehdä mitään? Kansoilla on valta, mutta onko tämä valta luovutettu pois jonkin jumalallisen odotuksen nimissä?

Historia opettaa, että muutosta ei ole koskaan saatu aikaan odottamalla. Oikeudenmukaisuus, vapaus ja tasa-arvo on saavutettu, koska ihmiset ovat vaatineet niitä – usein suurin uhrauksin. Yksikään profeetta, jumala tai henkiolento ei ole koskaan muuttanut yhteiskuntaa ilman, että ihmiset itse ovat toimineet.

Onko siis usko – tai pikemminkin sen väärin ymmärretty muoto – tekosyy olla tekemättä mitään? On helppo sanoa ”jos Jumala tahtoo” tai ”kaikella on tarkoituksensa”, kun maailma palaa ympärillä. Mutta ehkä todellinen usko mitataan juuri siinä, uskallammeko toimia sen puolesta, mikä on oikein, emmekä vain toivo, että joku muu – jumalallinen tai inhimillinen – hoitaisi sen puolestamme.

Jos usko estää näkemästä vääryyksiä tai rohkaisee tyytymään kohtaloon, siitä tulee sorron väline. Uskosta voi tulla kahle, joka pitää kansan hiljaisena odottamassa ihmettä, joka ei koskaan tule.

Muutosta ei tehdä odottamalla välähdystä, vaan teoilla.