Maahanmuuton epäonnistuminen Suomessa – mitä kukaan ei uskalla sanoa ääneen

Suomen maahanmuuttopolitiikkaa on vuosien ajan rakennettu sinisilmäisesti toivekuville kotoutumisesta ja työvoiman tarpeesta. Todellisuus on monessa tapauksessa ollut täysin toinen: rinnakkaisyhteiskuntia, jengirikollisuutta, kotoutumattomuutta ja sosiaaliturvan varaan jäämistä. Miksi viranomaiset ja media vaikenevat ongelmista, joita yhä useampi suomalainen kohtaa arjessaan?

”Kotoutuminen” on epäonnistunut sana – ja epäonnistunut ilmiö

Suomeen on 2000-luvulla tullut kymmeniä tuhansia maahanmuuttajia, erityisesti turvapaikanhakijoina Lähi-idästä ja Afrikasta. Virallinen puhe korostaa jatkuvasti kotouttamista, kielen oppimista ja työelämään siirtymistä. Todellisuudessa suurin osa näistä ihmisistä ei työllisty koskaan pysyvästi. Tilastojen mukaan yli puolet humanitaarisista maahanmuuttajista on vuosienkin jälkeen työttömänä tai täysin työmarkkinoiden ulkopuolella.

Kotouttamiskurssit ja kielikoulutukset pyörivät, mutta tuloksia ei juuri synny. Kielitaito jää heikoksi, ja moni päätyy pitkäaikaistyöttömäksi tai kuntouttavan työtoiminnan kautta sosiaaliturvan asiakkaaksi. Suomalainen yhteiskunta tarjoaa kyllä paljon – mutta mitään ei vaadita takaisin.

Turvapaikkaprosessien jälkipyykki: laittomasti maassa ja harmaassa taloudessa

Kun turvapaikka hylätään, henkilöiden pitäisi poistua maasta. Näin ei kuitenkaan useinkaan tapahdu. Arviolta tuhansia ihmisiä elää Suomessa ilman laillista oleskelulupaa, osa heistä rikollisverkostojen suojissa tai harmaassa taloudessa. Viranomaisilla ei ole riittäviä keinoja tai resursseja valvoa näitä tilanteita, ja poliittinen tahto puuttuu.

Kielteisen päätöksen saaneet eivät katoa, vaan jäävät pyörimään suurimpiin kaupunkeihin. Heistä osa päätyy rikoksiin tai järjestäytyneeseen toimintaan – joko uhreina tai tekijöinä.

Jengirikollisuus – ilmiö, jota ei olisi pitänyt tulla Suomeen

Ruotsissa maahanmuuttajataustaiset jengit ovat jo vuosia aiheuttaneet vakavia ongelmia. Nyt sama kehitys on tullut Suomeen. Pääkaupunkiseudulla toimii useita katujengejä, joista suuri osa koostuu toisen polven maahanmuuttajista. Poliisin mukaan jengiytymisen juuret ovat kotoutumattomuudessa, segregaation kasvussa ja heikossa vanhemmuudessa.

Ampumiset, ryöstöt, huumekauppa – kaikki nämä ovat lisääntyneet, ja taustalla on usein monikulttuurisiksi kutsuttuja alueita, joihin poliisin on vaikea saada jalansijaa. Viranomaiset käyttävät edelleen varovaisia sanoja, mutta rivien välistä on luettavissa: maahanmuuton epäonnistuminen on nyt rikollisuutta.

Sosiaalinen kupla ja poliittinen hiljaisuus

Keskiluokkaiset suomalaiset eivät kohtaa näitä ongelmia arjessaan. He asuvat eri alueilla, käyvät eri kouluissa ja liikkuvat eri piireissä kuin ne, joiden naapurustoon maahanmuuttajakeskittymät syntyvät. Samalla virallinen Suomi – media, viranomaiset ja poliitikot – vaikenee. Kritiikki leimataan rasismiksi tai populismiksi, eikä avoin keskustelu ole enää sallittua.

Vain harvat tutkijat ja yksittäiset poliitikot uskaltavat sanoa ääneen sen, minkä yhä useampi kansalainen jo näkee: nykyinen maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut monella tasolla.

Lopuksi: Onko enää liian myöhäistä korjata kurssia?

Maahanmuutto ei ole automaattisesti huono asia, mutta nykyinen järjestelmä – erityisesti humanitaarinen maahanmuutto – on osoittautunut ongelmalliseksi. Jos mitään ei tehdä, Suomi kulkee samaa tietä kuin Ruotsi: lisää rikollisuutta, lisää segregaatiota, ja lopulta yhteiskunnan rapautumista sisältäpäin.

Kysymys ei ole siitä, pitäisikö maahanmuuttopolitiikkaa arvioida kriittisesti – vaan miksi se ei ole ollut mahdollista aiemmin.