AD1627: Turkkilaiset Vestmannaeyjarilla Islannissa, Guðríður Símonardóttirin tarina.

Marokko, Algeria, Tunisia ja Tripoli (Libya) jatkoivat siis  arabien jo muslimi-invaasion alussa aloittamaa merirosvousta ja orjanmetsästystä. Välimeren rantojen lisäksi barbareskit ulottivat ryöstelynsä Atlantin saarille, Englannin, Irlannin ja Skandinavian rannoille. Koska matkat olivat vaivalloisia, juuri muuta ei kannattanut hakea, kuin orjia ja ryöstettyjä arvoesineita.

Pohjois-Afrikan asukkaat, joille uskonto antoi luvan toimia häikäilemättömästi sekä ”vääräuskoisia” että kaikkia nais-sukupuolen edustajia kohtaan, harjoittivat po. rannikkojen ryöstelyä tällä erää 300:n vuoden ajan.  Rosvous loppui vasta 1800-luvun alkupuolella USA:n laivaston ja merijalkaväen vastatoimiin kahdessa USA:n näitä roistovaltioita vastaan käymässä ”Barbareski-sodassa”, ja Ranskan stormatessa Algerin ja Tunisin satamat.

Merirosvotuista laivoista ja ryöstetyiltä rannikoilta siepattujen eurooppalaisten kärsimykset roistovaltioissa eivät olleet mikään salaisuus, mutta toisin kuin USA:n etelän puuvillaplantaasien neekeriorjien kohdalla, ei ilmaantunut mainittavaa abolitionismia hedän asiastaan meluamaan. Englantilaisen merikapteeni Walter Crokerin raportti Algerissa näkemistään rääkätyistä vangituista merimiehistä levisi sen ajan lehdissä, mutta siihen ei hetikaan reagoitu. Kapteeni Croker vieraii Algerissä 1815.

Vielä kurjempaa oli muslimien kaappaamien naisten kohtalo. ISIS-Da’eshin käytännöt 2014-16 Syyriassa ja Irakissa obvat paralleeleja tuon ajan tapojen kanssa.

Muslimi-raidereiden tapana sekä rannikoilla että mm. Balkanilla oli saartaa yksinäinen kylä, ajaa aseilla uhaten yhteen puolikuoliaaksi peloteltuun laumaan sen asukkaat, tappaa niskoittelijat tai vastarintaa yrittävät, tai muutama pelotteeksi muuten vaan, ja valita naisista ja lapsista mukaanotettavat orjat. Toisinaan tapettiin ne joita ei viitsitty ottaa.

Islanti, Englannin rannikot, Baleaarit, Korsika, Italia ja monet muutkin barbareski-merirosvojen saavutettavissa olevat rannikot joutuivat säännöllisten hyökkäyksien kohteiksi. Euroopasta poiskuljetettujen ihmisten kokonaismäärästä puhuttaessa käytetään seitsennumeroisia lukuja. Islannissa oli pitkään 1900-luvulle voimassa laki, joka kielsi maihinnousseiden turkkilaisten minkäänlaisen auttamisen rangaistuksen uhalla, ja velvoitti kaikki osallistumaan mahdollisuuksiensa mukaan turkkilaisten etsimiseen ja tappamiseen.

Toisaalla kerromme Grace O´Malley:n  irlantilaisesta merirosvolaivastosta, joka Englannin vastustamisen lisäksi tuhosi ”uskottomien” laivat niitä tavatessaan. Irlannin länsirannikko ei ollut lainkaan hyvää seutua pohjoisafrikkalaisille.

Korsika joutui usein muslimirosvojen hyökkäyksen kohteeksi, y.o. piirros havainnollistaa sikäläisiä tapahtumia. Muslimit olivat hissukseen puolisentoistasataa vuotta, kun heidän laivastonsa oli poltettu Algerin ja Tunisin satamiin, ja britit olivat saaneet Sudanissa käyttöönsä vesijäähdytteiset Maxim-etälamauttimet Mahdin dervishien rauhoittamiseksi. Tänä aikana sivistynyt maailma ei välittänyt muistella näitä juttuja, joita tänään käsittelemme, ja monet alkoivat pitää realistisia kuvauksia po. uskonsotureiden teoista ”imperialistien propagandana”. Nyt, 2000-luvulla, meillä on nähtävinä aivan samat tapahtumat, -ja omassa ajassamme tapahtuneina.

Vuonna 1627 Islanti siis joutui barbareskihyökkäyksen kohteeksi. Hollantilainen petturi, Jan Janszoon van Haarlem, joka oli paennut Turkin alueille Hollannin oikeuslaitoksen etsiessä häntä merirosvouksesta syyttääkseen, oli merirosvolaivaston luotsina.

Hän lienee kehunut islantilaisia vaaleita tyttöjä pohjoisafrikkalaisille, kun oli saanut heidät lähtemään näin pitkälle.

Algerissa tai Tunisissa siepattuja odottivat orjamarkkinat. Ne olivat hyvin julmia näytelmiä, joissa ei paljoa ihmisarvoa kunnioitettu, -kuten ei kunnioittanut paikallinen uskontokaan.

Guðríður Símonardóttir päätyi tänne, muiden 242:n tuon ryöstöretken yhteydessä siepatun kanssa. kirjallisuudessa hänen mainitaan toimineen 10 muslimimaailmassa viettämäänsä vuotta ”concubiinina”. Kun Tanskan kuningas oli lopulta onnistunut, v.1637, neuvottelemaan Tanskasta, Norjasta ja Islannista ryöstettyjen ostamisesta vapaaksi, oli heistä hyvin harvoja enää jäljellä tai löydettävissä. Gudrun kuului näihin onnellisiin.

Vapautetut saatiin siis haettua Kööpenhaminaan, jossa heitä alettiin sopeuttaa takaisin kristilliseen elämään. Emme tiedä muista, kuin Gudrunista. Hän oli säilyttänyt sekä fyysisen terveytensä että mielen tasapainonsa. Rehabilitointi tapahtui jonkinlaisessa tilapäisessä hoitopaikassa, jossa työskenteli myös nuori islantilainen  pastori Hallgrímur Pétursson, joka valmistautui samoihin aikoihin siirtymään seurakuntatyöhön kotisaarelleen. Gudrunista ja Hallgrimurista tuli toisilleen läheiset.

Kun molemmat palasivat Islantiin, selvisi ettei Gudrunin aviomies ollut enää elossa. He avioituivat, ja Hellgrimur ryhtyi hoitamaan papin virkaa. Monille islantilaisille Gudrun oli kuitenkin ”langennut nainen”, eikä pariskunnan elämä ollut aina helppoa.  Hallgrimur antoi merkittävän panoksen Islannin  kirkolliselle ja kulttuurielämälle, pappina ja runoilijana. Gudrun kuoli  v.1682,  45 vuotta vapautumisensa jälkeen. Hallgrimur oli kuollut jo 1674.

Kuva Algerista esittelee barbareskien käyttämiä kidutus- ja teloitustapoja. ”islamilaisella kalifaatilla” l. ISIS-Da’esh:lla on siis edeltäjiä muslimimaailmassa.